Aarteita ja alakuloa

12. syyskuuta 2008 klo 18.50
Luokat: Korukivet, Ostokset

Sanonpa ihan rehellisesti: nyt mättää.

Syysloma on ohi, ja vaikka ajatus töistä ei tunnu lainkaan kurjalta, oli taas kerran surkeaa jättää taakse pohjoiset maisemat ja palata pääkaupunkiseudulle. Pidän kyllä kovasti omasta kodistani, mutta silti tänne palaaminen tuntuu joka kerta vaikealta. Olen niin pahuksen kaukana synnyinseudultani. Alakuloa lisää väsymys huonosti nukutun junayön jäljiltä sekä ikävä omaa rakasta miestä, joka on vielä työmatkalla.

Kotona ison postikasan keskellä minua odotti kuitenkin pieni pullea kuori. Harvoin on helmihullu niin alakuloinen, etteivät uudet helmet piristäisi edes vähän. Niinpä tälläkin kertaa elämä alkoi näyttää himpun verran valoisammalta, kun olin tutustunut kuoren sisältöön.

Porcelain jasper
Ihania 30 mm:n posliinijaspiskolikoita. Niistä kuvassa alimpana olevassa on minusta aivan upea Lapin kaamosmaisema, mutta valitettavasti kiven poraussuunta on maiseman kannalta ihan pielessä. Snif.

Apatite
8 mm:n apatiitteja

Ocean jasper
Kauniskiiltoisia ja ihastuttavan värisiä 6 mm:n valtamerijaspiksia.

Näiden lisäksi sain nauhan 8 mm:n pyöreitä unikkojaspiksia, mutta se jäi kuvaamatta. Jahka tästä vähän väsymys ja alakulo hellittävät, pääsen kokeilemaan, mitä näistä uusista aarteista syntyy. Ellei sitten jo varovaisesti huuliaan nuoleskeleva NERIK-laatikkoni ahmaise noita posliinijaspiksia ennen sitä…

 

 

Jätetty 7 kommenttia »

  1. Piia, 12.9.2008 klo 22.02

    Se on metka juttu, kuinka sydän ei ole oma. Se voi jäädä sinne pohjoiseen, jossa tunnelma on aivan omansa, luonto ja ihmiset erilaisia. Se voi myös jäädä rakkaiden luo, ja jos rakkaita on monessa paikkaa, voi tuntua kun sydän olisi pieninä palasina maailmalla, muiden matkassa, heidän elämäänsä turvaamassa. Silloin on siitä itselle jäävästä murusta pidettävä erittäin hyvää huolta, hemmottelemalla ja olemalla, ymmärtämällä. Kyllä se ajan kanssa vahvistuu ja voimistuu, ja pienestä palasta riittää voimaa koko ihmiselle. Yritähän jaksaa!


  2. Outi, 12.9.2008 klo 22.11

    Tuo kuvaa oikeastaan aika hyvin tuntemuksiani – osa sydämestä taitaa tosiaan olla pohjoisessa lapsuuden maisemissa, äidin ja isän luona.. ja pari muuta kappaletta sisarusten perheiden luona. Ihmekös se sitten, jos se oma pala tuntuu joskus niin vajavaiselta.

    Kyllä tämä tästä varmaan, kuten aina. Jokainen paluu vaan vaatii oman siirtymäaikansa, ennen kuin elämä täällä etelässä taas hymyilee aurinkoisesti.

    Kiitos kommentistasi, Piia. Siitä tuli hyvä mieli. :)


  3. Rhia, 12.9.2008 klo 23.22

    Jaspikset on ihania. Itselläni odottelee pötkö sammaljaspiksia että niistä muodostuisi jotakin ihanaa =)

    Kaipuu toisaalle kyllä kaihertaa sydäntä. Mikä kaipaan kotikonnuille aina vaikka asun vain vajaan 100 km päässä sieltä, ja isännän kotikonnuille jotka aivan toisessa maassa. Sellaista se elämä on, ainaista kaipuuta jonnekin.


  4. Stello, 13.9.2008 klo 19.30

    IHANIA vareja tuossa ekassa kuvassa! :O

    Voisiko sita kaamosmaisemaa istuttaa johonkin metallitaustaan / -raamiin, niin etta maisema olisi oikein pain esilla?


  5. inkku, 14.9.2008 klo 10.22

    Jaspikset.


  6. Outi, 14.9.2008 klo 15.26

    Jep, tämä kaipuu toisaalle on välillä vähän hankala kaveri kyllä.. :/

    Stello, mietin ihan samaa – kaipa sille voisi yrittää kyhätä jonkinlaisen kehyksen. En kyllä ikuna raaski luopua siitä sitten, jos sen onnistun tekemään.. :D


  7. Helmiliina, 14.9.2008 klo 20.26

    Oi-oi-oi.. apatiitteja!!! .. ja nuo muut.. suloisia, ihanoita!!!


Kommenttisi

Voit käyttää kommentissasi näitä koodeja:
<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Tämän merkinnän kommenttien RSS-syöte | TrackBack URI