Meta

Kun muistaa reilun viikon takaisen yritykseni, on melko selvää, että tämä oli vain onnenkantamoinen.

Kun esitellään koruja, kauniit kuvat ovat kaiken a ja o. Minulla oli tapana skannata koruni ihan tavallisella skannerilla, koska sillä sai aikaan suhteellisen tarkkaa jälkeä, mutta korut näyttivät harvoin erityisen houkuttelevilta. Värisävyt kärsivät usein, ja varsinkin violetit helmet tahtoivat skannerissa muuttua todella oudon värisiksi.

Hammasta purren päätin opetella ottamaan koruista kunnollisia valokuvia. Noin neljänkymmenen epäonnistuneen kuvan jälkeen alkoi vähitellen sujua.

Olen kaukana mistään valokuvausgurusta, mutta ajattelin kertoa, mikä toimii minulla. Ensimmäinen ongelma oli salamavalo: luulin, että säätämällä salamavalon vähemmän kirkkaaksi voisin saada aikaan kunnollisia kuvia salamaa käyttäen. Virhe. Salamavaloa ei pidä käyttää ollenkaan. Nykyiset kuvani otan makroa käyttäen pitemmällä valotusajalla, jota luonnollisesti säädän kuvaushetken valon määrän mukaan.

Seuraavaksi kuvittelin, että kunnollisia kuvia saisin ainoastaan keskellä päivää, kunnollisessa luonnonvalossa. Se tuntui hyvin loogiselta ajatukselta, mutta ei lopulta pitänyt ollenkaan paikkansa. Itse asiassa, jostain mystisestä syystä minusta tuntuu siltä, kuin ottaisin parhaimmat kuvani iltaisin pelkässä keinovalossa.

Ajattelin tänään esitellä yhden kuvan synnyn ja kehityksen. Kyseessä on kuva Black cat -rannekorun ostajalle tilaustyönä tehdystä kaulakorusta.

Kuvaustilanne näyttää tältä. Ulkoa tulee päivänvaloa, mutta myös pöytälamppu on päällä. Koru on aseteltu valkealle paperille, jonka avulla säädän myös kamerastani valkotasapainon. Paperi on aseteltu kaarevasti, jotta kuvassa korun takana näkyvä taustakin olisi valkea.

Kuvassa etualalla näkyvä hökötys on työkalupakki. Asetin sen pöydän vedettävälle näppäimistötasolle, jotta saan kamerani tuettua: pitempää valotusaikaa käytettäessä kameran pitää ehdottomasti pysyä vakaana, sillä muuten kuvista tulee epätarkkoja. Omistan kyllä kunnollisen kameran jalustankin, mutta tuo työkalupakki toimii tällaisessa tilanteessa apuna kätevämmin ja nopeammin.

Tässä on kuva alkuperäisessä muodossaan, ilman mitään korjauksia tai rajauksia – sitä on ainoastaan pienennetty tätä blogimerkintää ajatellen. Kaareva paperi ei ihan riitä peittämään taustalla olevia rojuja, mutta se ei ole mitään, mitä ei kuvan rajaamisella voisi korjata.

Nyt kuva on rajattu niin, että taustalla näkyy ainoastaan kuvausalustana toiminut paperi.

Seuraavaksi kuvasta on muokattu tasoja (levels, mitä ne sitten ikinä ovatkaan suomeksi?) niin, että valkea paperi on keskellä kuvaa oikeasti valkeaa eikä harmaansinertävää. Lisäksi kuvasta on korjattu kontrastia ja värisävyjä hitusen. Kuva alkaa näyttää jo melko hyvältä, mutta ei tarpeeksi hyvältä.

Tausta on tuhruinen: vasemmalla näkyy kellanruskea töhry, oikea reuna puolestaan on harmahtava. Korjasin nämä sivellintyökalun avulla maalaamalla päälle valkeaa ja muutin myös hieman kuvan rajausta, koska kuvan oikea reuna vaikutti liian ahtaalta.

Lopuksi terävöitin kuvaa kokonaisuudessaan ja sen jälkeen lisäsin kuvaan syvyyttä sumentamalla ensin koko kuvan ja poistamalla sitten sumennuksen etualan keskeisestä osasta tasomaskin avulla. Kuulostaa monimutkaisemmalta kuin onkaan.

Lopullinen kuva näyttää tältä:

Kalkkiturkoosia, balin hopeahelmiä ja hopealankaa. Luultavasti kaunein tekemäni korusetti, vaikka kuvat eivät sille teekään oikeutta.

Korvakorut

Rannekoru

Kaulakoru

Kirjoittaisin enemmän, jos jaksaisin. Helmihullu palaa asiaan, kun energiataso on hieman korkeampi.

Tilaustyöt ovat hankalia. Toisaalta teen kauhean mielelläni pyynnöstä jonkin korun, mutta toisaalta taas pyynnöstä tehdyt korut vievät aikaa kaikelta siltä, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Tilaustöissä on toki eroja – jotkut ovat työläitä ja jotkut valmistuvat nopeasti.

Tänään tartuin pitkästä aikaa neulaan ja lankaan tehdäkseni minulta tilatun uuden kappaleen Tapiolan tytär -korustani, joka siis perustuu Robynin Double diamond -koruun. En muistanutkaan, miten hidasta ja vaivalloista on tällaisten korujen tekeminen verrattuna niihin koruihin, mitä nykyään yleensä teen. Olen ihan ruosteessa, mitä tulee näihin “perinteisiin” helmitöihin!

Posti tarjoili tänään kivan yllätyksen: helmihullu saa joskus helmiä tilaamattakin! SanomaMagazines lähetti minulle hematiittikaulakorun kiitokseksi siitä, että jatkoin MeNaiset-lehden tilausta joskus kuukausia aiemmin. No, kaulakoru ei ole erityisen hieno, vaikka sitä kuvailtiin “upeaksi”, ja olisin jatkanut tilaustani ihan ilman lahjojakin, mutta helmihullu ei tietenkään koskaan kieltäydy helmistä.

Ymmärtänette varmaan, että korun odotettavissa oleva elinikä alkuperäisessä muodossaan ei ole kovin pitkä…

Valmis Jens Pind. Voi että olen ylpeä. Vielä kun olisi se kiillotusrumpu!

Tänään minulla oli tarkoituksena tarjoilla rakkaille lukijoilleni verta, hikeä ja hopeapölyä tihkuvia kuvia siitä, miten kovalla työllä sahasin tänään ison kasan hopearenkaita niin 0.8 millimetrin kuin 1.0 millimetrinkin langasta.

Kuvia työvaiheista ei kuitenkaan ole tarjolla, sillä kamerankutjakkeeni oli taas sitä mieltä, että akku on tyhjä. Sanon taas, koska latasin akun juuri pari päivää sitten. Saa nähdä, onko akku kuolemassa kokonaan. Mur.

Tänään minulla oli myös tarkoituksena saada aikaan vaikka mitä korujuttuja, joita voisin sitten täällä blogissani esitellä kuin ylpeä äiti. Vaan toisin kävi – siitä piti huolen Jens Pind -ketjumalli, joka Suomessa kulkeekin osuvalla nimellä piina.

Olin ihmetellyt, miksi joidenkin ihmisten oli niin hankalaa hahmottaa Jens Pind -ketjun rakentumista. Sehän on helppo kuin mikä! Tyytyväisenä vihellellen rupesin punomaan ketjua ihan sitä varten tehdyistä renkaista. Vai muka vaikeaa. Hah!

Puolen tunnin päästä hymy oli hyytynyt, kun tajusin tehneeni virheen ketjussa. Tai ehkä kaksikin. Kolmekaan ei ole mahdoton ajatus. Purin ketjun ja aloitin alusta. Tällä kertaa tarkistin huolellisesti ohjeista, miten renkaat on sijoitettava. Kaikki sujui hienosti… kunnes tajusin, että ketjusta ei vieläkään tule oikeanlaista.

Tässä vaiheessa olin tuhertanut ketjua yhteensä jo useita tunteja, kärsin melkoisesta nälkäkiukusta ja olin muutenkin tappiomielialalla. Vaan eipä hätää: rakas avopuolisoni ruokki minut kuhafileellä, siitakesienillä ja riisillä, ja ruokaa saatuani purin ketjun. Taas. Ja aloitin alusta. Taas.

Lopussa kiitos seisoo. Ketjua ei ole vielä kovin pitkästi, mutta ainakin se näyttää kauniilta ja tasaiselta.

Tässä myös näyte toisesta keskeneräisestä ketjusta, jota teen ohuemmilla renkailla (0.8 mm:n lanka, renkaiden sisähalkaisija 3 mm):

Lopuksi vielä muutama pienempi viikonlopun aikana valmistunut työ:

Todellisuudessa kovasti kaunis ametistikoru, jolle kuva ei tee oikeutta. Kivet näyttävät kauhean tummilta kuvassa.

Korvakorut muinaisketjunpätkästä ja Swarovskin sydämistä…

…ja toiset samanlaiset, mutta erilaisin sydämin.

Edellisessä asunnossamme tuskastuin siihen, että työhuoneessa oli ihan liian vähän tilaa – sen kun piti toimia paitsi kahden ihmisen työtilana, myös vierashuoneena. Helmitöitä varten minulla siis oli oikeastaan vain edellisestä työpöydästäni jäänyt matala pöydän alle työnnettävä näppäimistötaso, mikäli halusin pystyä käyttämään tietokonettani.

Nykyisessä asunnossa on yksi huone enemmän, joten työhuoneen ei enää tarvitse toimittaa myös vierashuoneen virkaa. Ymmärtänette, mitä se tarkoittaa helmihullun kannalta: enemmän tilaa! Pari viikkoa sitten helmityötilani näytti tältä:

Kuvaan on sinisillä palloilla merkitty helmiä sisältäviä laatikoita ja lokerikkoja, punaisilla palloilla valmiiden korujen sijainti, vihreillä palloilla työkalut ja violeteilla palloilla erilaiset ympäriinsä ajelehtivat irtohelmipussit ja muut vastaavat materiaalit.

Valkoisella näppäimistötasolla oli yleensä niin paljon tavaraa, ettei sitä voinut työntää pöydän alle pois tieltä silloin, kun halusi käyttää tietokonetta. Niinpä minä – erittäin ergonomisesti – kurotin aina käsilläni tason ylitse voidakseni käyttää tietokoneeni näppäimistöä.

Mutta nyt on tilanne toinen! Uhraan kumikanan koottavien huonekalujen jumalille ja laulan ylistystä Ikealle, joka puolitoista viikkoa sitten ratkaisi kaikki ongelmani vaivaisella^* 110 euron hinnalla (sekä tietysti rakkaalle avomiehelleni, joka auttoi minua kokoamaan kyseisen ostoksen)! Minulla on vihdoinkin jotain, mistä aiemmin vain uneksin: työpöytä, joka on ostettu yksinomaan helmi- ja korujuttuja varten.

Käytössä samat väripallot kuin ensimmäisessä kuvassa. Jos katsotte oikein tarkkaan, voitte ehkä huomata jonkinlaisen eron entisen ja uuden työtilani välillä.

Eläköön uusi koti ja tilava työhuone! Eläköön Ikea!

—–
^* Summa ei tosin ole erityisen vaivainen, kun katsoo pankkitilini saldoa – jos siis ihan rehellisiä ollaan.

Lupasin kirjoittaa tänne Helmettiin ylistyslaulun ystävälleni Sirulle, mutta koska runoratsullani ei ole koskaan ollut kolmea toimivaa jalkaa enempää, jätän oodin kirjoittamisen väliin ja ylistän Sirua muuten vain.

Siru ansaitsee ylistystä monestakin syystä, mutta tällä kertaa keskitymme vain kahteen niistä.

1. Viime sunnuntaina pääsin Sirun vieraana osallistumaan GSW-messuille. Nämä Kello- ja kulta-alan ammattimessut eivät ole suurelle yleisölle avoimet, vaan sinne pääsee ainoastaan, jos joku armollisista oikeutetuista (= ammattilaisista) ottaa sinut mukaansa. Helmihullua kohtasi siis harvinaislaatuinen onni.

Kevään messut ovat kuulemani mukaan selvästi syksyn messuja pienemmät, mutta jo pelkästään Suomen jalokivituotteen myyntipiste olisi riittänyt pyhiinvaelluskohteeksi. Sirulle riitti minusta varmasti hupia pitkäksi aikaa: oli varmasti mielenkiintoista seurata ensikertalaisen ihmetystä ja onnea – ja ennen kaikkea sitä lähestulkoon hysteriaa lähennellyttä ihastusta, jonka SJT Gemsin mahtava korukivivalikoima sai aikaan.

Rahaa paloi siinä määrin, että minun olisi luultavasti syytä elää kaurapuurolla muutama viikko.

Vaaleanpunaisia makeanvedenhelmiä! Pakkohan niitä oli ostaa…

Värikkäitä makeanvedenhelmiä ei ole koskaan liikaa. Ei edes silloin, kun niitä on jo kaksi pientä lokerikkoa täynnä. Ei, vaikka et raskisi käyttää entisiäkään. (Kyllä tämä on oikeasti melkoista hulluutta…)

Serpentiiniäkin oli pakko saada. Ihan pakko. Katsokaa nyt, miten kauniin värisiä kiviä!

…ja kuka muka voisi olla pitämättä ruusukvartsista?

Tarjolla oli myös monen muotoisia, erittäin kauniita fluoriittihelmiä. Voiko minua syyttää siitä, että sorruin ostamaan nauhallisen näin kauniita nugetteja?

…tai siitä, että ostin myös pyöreitä fluoriitteja?

Minulla ei myöskään ollut itsehillintää vastustaa näitä kaunokaisia. Vasta kotona tajusin, etten itse asiassa tiedä, mitä kiviä nuo ovat. Punaista akaattia vai karneolia? Kas siinäpä pulma. Apua?

En ole tainnut koskaan tilata nettikaupoista yhtä kalliita korukivihelmiä kuin nämä messuilta ostamani, vaikka nämäkään eivät olleet kohtuuttoman kalliita (varsinkaan, kun ottaa huomioon, että messuilla oli tarjolla myös 110 euron turmaliininauhoja…). Näiden kivien ostaminen oli kuitenkin ihan erilainen kokemus kuin netistä tilaaminen: kerrankin sai ensin itse tutkia kivinauhoja, hypistellä niitä kaikessa rauhassa ja lopulta valita mieleisensä.

2. Sirua on kiittäminen toisestakin asiasta: hän kertoi minulle Kellonosat-nimisestä liikkeestä Helsingissä ja neuvoi etsimään sieltä kunnollisia pihtejä.

Nyt minulla on vihdoinkin, vihdoinkin kunnolliset lattapihdit. Tai siis tietysti kahdet – eiväthän yhdet ole tarpeeksi, kun on kyse hopearenkaiden sulkemisesta. Kokeilin pihtejä vasta pikaisesti, mutta olen lumoutunut. Enää ei pihteihin uponnut rahasumma kirpaise yhtään. Ei sitten yhtään!

Ja vielä lopuksi on kerrottava suorastaan paholaismaisen nerokkaasta suunnitelmasta vaikeuttaa tämän freelancer-paran työntekoa. Katsokaa, mitä postimies toi tänään juuri, kun epätoivoisesti yritin kirjoittaa seuraavaa artikkeliani:

Ei vain yhtä Beadwork-lehteä vaan kaksi: sain sekä uusimman numeron että joulu/tammikuun lehden, joka minulle jäi aiemmin jostain syystä tulematta ja joka lähetettiin minulle uudestaan.

Vaan uskokaa tai älkää – uusin numero on vieläkin muovipussissaan. Ei tosin enää kovin montaa minuuttia.

*viuh*

Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, esitän nyt yhdellä ainoalla kuvalla hyvin kattavan selityksen sille, miksen koskaan tee sormuksia.

Ja voin kuulkaas vakuuttaa, että kun kolme peräkkäistä yritystä menee täydellisesti pieleen (minulle kelpaisi rumakin lopputulos, kunhan se olisi ruma sormus eikä modernia taidetta muistuttava lankakasa) ja tajuat haaskanneesi taas lähemmäs metrin hopealankaa, niin itku ei ole kaukana.

Minä en kerta kaikkiaan onnistu. En, vaikka miten yrittäisin. Saan aikaan kelvollisen sormuksen ainoastaan yhdellä tekniikalla, enkä erityisemmin pidä sillä tavalla tehdyistä sormuksista.

Näin käy kerran toisensa jälkeen: rohkeutta ja optimismia puhkuen päätän taas kerran kokeilla sormuksen tekoa ja puoli tuntia myöhemmin yritän olla itkemättä silkasta vit kiukusta. Mitä minä teen väärin? Olen kokeillut pehmeällä langalla, puolikovalla langalla, 0.8 mm:n langalla, 0.7 mm:n langalla, 1.0 mm:n langalla – enkä onnistu millään?

Tällaisina iltoina kiusaus heittää helmet, hopealangat ja työkalut Länsiväylälle on kova.

Korumaailmassa tänään valmistunut Suerte⁽¹ on varsinainen Sveitsin armeijan linkkuveitsi: sillä on monta eri käyttötapaa. Olen itse asiassa älyttömän tyytyväinen kehittelemääni kaulakoruun, vaikkakin myönnän, että ideassa on vielä vähän hiomista.

Korulla on kokonaisuudessaan pituutta hieman yli 93 senttiä. Pohjana käytin ohutta SoftFlexiä, sillä halusin jotain niin kestävää, ettei koru vahingossakaan leviäisi kesken käytön – siinä kun on helmi poikineen!

Helminä käytin kolmea eri värisävyä siemenhelmiä, kahta eri värisävyä 4 mm:n pyöreitä lasihelmiä, kahta eri värisävyä Swarovskin 4 mm:n kaksoiskartioita (tosin vain muutamia), peridoottisiruja ja vihreitä makeanvedenhelmiä. Korun riipuksessa on upea avocadon värinen lamppuhelmisydän, jonka sisällä on hopeafolio, sekä hopealangasta tehty spiraali.

Korua voi käyttää sellaisenaan, pitkänä helminauhana, joko riipuksen kanssa tai ilman. Riipus kiinnitetään korun lukkoon, joten jos riipusta haluaa käyttää, on lukko-osan oltava etupuolella.

Keskellä korua olevan pienen hopeisen lukon vastakappaleen ansiosta korun saa kätevästi kaulaan kaksin kerroin niin, että molemmat kiepit pysyvät kiltisti yhtä pitkinä (toisin kuin jos koru olisi yksinkertaisesti vain kierretty kaulan ympärille kaksin kerroin: tällöin korun toinen kierros todennäköisesti roikkuisi löysempänä ja toinen olisi liiankin tiukka).

Seuraavaksi tietysti kaksin kerroin riipuksen kera…

Ja mikä ehkä kaikkein mukavinta: koru on juuri sen mittainen, että keskivertoranteeseen⁽² se kiertyy ihanasti myös rannekoruksi ilman riipusta (tai ehkä jopa sen kanssa – en ole testannut)!

Otsikko tuli ystävältäni Mikalta, joka hihkaisi “Sveitsin armeijan kaulakoru!”, kun kehua retostelin luomuksellani. Helmihullu kiittää.

—–

¹⁾ Koru sai nimekseen Suerte, koska kuuntelin sen tekemisen aikana Shakiran kappaleen Suerte noin kahdeksankymmentä kertaa.
²⁾ Noin puolentoista hennon naisen kokoisena olen silti sitä mieltä, että juuri minun ranteeni on keskivertoranteen kokoinen (karvan verran yli 16 cm).