Yksi edellisen merkinnän vesivaluriipuksista sai tänään kodin kaulakorusta, johon käytin hopeaan kierrettyjä suloisia valkeita makeanvedenhelmiä ja hopeaketjua. Kuva ei tee korulle oikeutta, sillä tästä kullanmurusta tuli mielestäni aivan ihastuttava, vaikka itse sanonkin:

Sain muutamia päiviä sitten kuvattua myös viimeksi saamani makeanvedenhelmet, mutta punasävyiset helmet kieltäytyivät näyttämästä kuvassa oikeaa väriään. No, erinomaisen kaunis laatu varmaankin erottuu kuvassa siitä huolimatta:

Nyt on sitten tarjolla joitain kuvia. Olen hyvin tyytymätön tämänhetkisen työpöytäni tarjoamiin kuvausmahdollisuuksiin, enkä siten ole erityisen tyytyväinen näihin vesivaluriipuksista ottamiini valokuviin. Tajusin vasta kuvia rajatessani ja käsitellessäni, että puinen pöydän pinta tuo riipuksiin ärsyttävän kellertävän heijastuksen – mur!

Mutta kuitenkin – tässäpä niitä riipuksia nyt on. Ensimmäisten pikku möykkyjen jälkeen hoksasin, miten saan aikaan muodoltaan vähän erikoisempia kappaleita.

Kuvausta varten pujotin riipukset suloiseen käärmeketjuun, mutta luultavasti ainakin osa näistä riipuksista päätyy vielä toisenlaisiin koruihin ja vain osan laitan myyntiin pelkässä ketjussa… Saapa nähdä.

Olen saanut sulatettua jo noin 35 grammaa jämähopeita, eikä se näy “roskislaatikossani” vielä millään tavalla. Näitä vesivalujuttuja tulen siis varmasti tekemään vielä paljon enemmänkin.

Ääh. Olen tehnyt lisää vesivaluriipuksia, mutta niistä ei ole kuvia. Olen tehnyt ison kasan pitkiä hopeakaulakoruja, mutta niistä ei ole kuvia. Olen tehnyt organzanauhakoruja, mutta niistä ei ole kuvia. Kieputettuja riipuksiakin olisi muutama. Ja postimies toi kaukoidästä muutaman makeanvedenhelminauhan, jotka ovat ihan tyrmistyttävän kauniita (muutama = 2, uskokaa tai älkää) – eikä niistäkään ole kuvaa. Sää on tuskastuttavan harmaa ja sateinen, enkä kyllä toisaalta ole juuri ehtinyt ajatella asioiden kuvaamista.

Siksipä tällä kertaa on tarjolla vain joitain viikkoja sitten valmistunut organzanauhakoru:

Helmihullu Jr. on oppinut konttaamaan ja osoittaa jo pienestä pitäen olevansa sukua harakalle. Muutamia aamuja sitten natiainen lähti hirveällä touhulla ja tohotuksella konttaamaan sängyllä kohti äidin yöpöytää. Pullea pikkuinen käsi ojentui kärpän nopeudella ja sieppasi jotain pöydältä puristuen saman tien tiukkaan nyrkkiin aarteen ympärille.

Kun äiti lopulta sai maaniteltua pojan avaamaan nyrkkinsä, löytyi sieltä Balin hopeinen prayer box, josta poikanen ei olisi millään halunnut luopua.

Harakkalapsi, totisesti.

Jotta rakas lapsonen saisi oman huoneen, on äidin ja isän luovuttava työhuoneestaan. Tästä syystä meneillään on armoton uudelleenjärjestely, jotta Joksulle saataisi tyhjä huone ja vastaavasti täpötäyden ex-työhuoneen kamat löytäisivät paikkansa muualta asunnosta. Korutarvikkeet ovat siksi tällä hetkellä pitkin ja poikin, eikä korujen tekoon ole oikein mahdollisuuksia.

Ja siksipä esittelenkin tällä kertaa ainoastaan ihanuuksia, joita maailmalta saapui tänään. Tämä kuuluu ehdottomasti sarjaan “hups, vähän lipsahti…”

Vesivalua ovat kokeilleet ainakin Siina, Katri, Paula ja Petra, ja helmihullun sormet ovat syyhynneet päästä kokeilemaan kyseistä puuhaa siitä asti, kun siitä ensimmäisen kerran muiden blogeista luin.

Jokainen vähänkään enemmän hopeakoruja väkertävä tietää, että jämähopeita kertyy yllättävän paljon: pieleen menneitä töitä, hukkapätkiä jne. On pahuksen ärsyttävää, kun iso määrä hopeaa vain makaa käyttökelvottomana pussissa, joten ainakin tämä helmihullu ihastui ikihyviksi vesivaluun, koska jämähopeat saa vihdoin käyttöön.

Erään ihanan avuliaan helmettiläisen kautta (kiitos miljoonasti, jos sattumalta luet tämän!) sain itselleni oman pienen skamolex-upokkaan, ja innosta täräjävin käsin kävin tohottelemaan.

Tällaisia möykkyjä syntyi ensimmäisillä yrityksillä. Kummallisia, mutta omalla tavallaan hurmaavia, ainakin minusta! Näistä tulee varmaan vielä tehtyä jotain kivaa.

Posliinihelmiä on päässyt kertymään ihan kohtalainen kasa, joten pitkästä aikaa piti tehdä jotain niistäkin. Ne huusivat – taas – parikseen puuvillanyöriä ja solmuja. Kuva ei tee syntyneelle korulle oikeutta, joten pitänee kuvata joskus paremmalla ajalla uudestaan, mutta tällainen siitä tuli:

Äitiyslomasta huolimatta tein yhden “tilaustyön”, kun äiti kaipaili itselleen jotakin pirteää kivikaulakorua, joka sopisi yhteen mahdollisimman monen eri vaatteen kanssa. Äiti sai valita itse korussa käytetyt kivet, ja siihen päätyi Botswanan akaattia, värjättyä punaista akaattia, vuorikristallisiruja ja poppy onyxia. Lopputuloksesta tuli mukavan pirtsakka.

Organzanauha on ihana materiaali. Se on suhteellisen edullista, kaunista ja ilmavaa. Siitä saa ihastuttavia pitkiä kaulakoruja, jos viitsii hieman taistella oikukkaan nauhan kanssa ja jaksaa aikansa pähkäillä hyvää menetelmää lukon kiinnittämiseksi.

Romanza on pitkä ja naisellinen kaulakoru, jossa on hopeanhohtoista organzanauhaa, mustaa puuvillanyöriä ja sekä sileitä että fasettihiottuja vuorikristalleja. Korua voi käyttää yksinkertaisena tai kaksinkerroin.

Tässä yhteydessä on hyvä myös hehkuttaa, että olen vihdoin ja viimein oivaltanut, miten kuva tulee valottaa, jos kohde on mustalla pohjalla. ELÄKÖÖN! Kuvattuani nämä vihreät mystic-kvartsit olin niin innoissani, että kas kun en pissinyt housuuni: